Melonta - Suomen rannikon melonta jälkiviisaasti


Jaksatko keskittyä, vaikka mitään ei tapahdu?
Oletko huolellinen?
Oletko rohkea ilman etuliitettä uhka?
Oletko tapaturma-altis?
Onko sinulla hyvät retkivarusteet?
Osaatko budjetoida, aikaa, rahaa, ruokaa, matkaa?
Osaatko huolehtia juomisestasi?
Osaatko huolehtia ravitsemuksestasi?
Osaatko kuunnella?
Osaatko retkeillä paahtavassa auringossa?
Osaatko retkeillä sateessa?
Osaatko ruotsia?
Otatko vastaan neuvoja?
Pysytkö vireänä kun koko ajan tapahtuu?
Siedätkö epämukavuutta?
Tiedätkö, mitä olet tekemässä?
Tuletko itsesi kanssa toimeen?
Tuletko tuntemattomien kanssa toimeen?
Unohteletko tavaroita?
Voitko vaihtaa suunnitelmia lennossa?

Rannikon melontani jälkiviisaasti
Suomen Retkimelojien Sinivalkonauhamelonnan säännöt lyhyesti: Virojoki-Tornio tai Tornio-Virojoki meloen yhden melontakauden aikana ilman ulkopuolista tukea. Kun meloo nämä ehdot täyttäen, saa Retkimelojien Sinivalkonauhan. Tämä taas on sovellettu ruotsalaisesta Havspaddlarnas Blå Band -melonnasta, jonka ruotsalainen meloja Jim Danielsson loi vuonna 1990. Blå Bandin voi suorittaa ainoastaan kajakkiyksiköllä. Kysyin kerran Jim Danielssonilta, että jos melon Ruotsin rannikon, saanko Blå Bandin. ”Nej” oli saamani napakka vastaus.

Suomalaisen melonnan säännöt sallivat suorituksen myös avokanootilla. Kajakilla matkan meloo joka vuosi 4-5 melojaa. Kaiken kaikkiaan suorituksia taitaa jo olla runsas sata.

Olin Suomen Retkimelojien jäsen ja ammattigraafikkona lankesi melojien kunniakirjojen teko luonnostaan minulle. Tein niitä viskipullopalkalla vuosi toisensa perään. Osallistuin aina Retkimelojien vuosikokoukseen, jossa saavutuksestaan onnelliset melojat palkittiin ja jossa he kertoivat rannikon melonnastaan.

Sovin silloisen puheenjohtajan kanssa, että luovun kunniakirjojen tekemisestä sinä vuonna, kun itse melon rannikon. Siinä meni pirulle pikkusormi. Alkuun en edes ajatellut, että oikeasti meloisin jonain päivänä rannikon. Sitä ei ollut kanootilla melottu.

Pikkuhiljaa aloin arvioida kanoottejani sillä silmällä, että kuinka tuo tai tuo sopisi rannikon melontaan. Alkuun olin sitä mieltä, että rannikon melontaan pitää olla nopeakulkuinen kanootti, jossa on vähän jarruttavaa tuulipintaa. Sellainen kanootti on pitkä ja kapea. Tein muutaman retken, jossa ylitin Porkkalan selän. Huomasin pian, että nopeuden sijaan aloin kaivata merikelpoisuutta. Toisaalta ajattelin, että omat taitoni eivät vielä riitä ison kelin melontaan. Harjoittelin eri kanooteilla sekä aallokossa että koskissa. Minulle hyvä harjoitus oli meloa kanootilla ympyrää aallokossa.

Lopulta jahkailu muuttui päätökseksi. Päätin meloa rannikon, mutta en tiennyt koska ja millä kalustolla. Päätöksen jälkeen kului varmaan viisi vuotta, ennen kuin päätös muuttui melonnaksi.
Kun mainitsin rannikon melonnan ääneen, ilmoittautui heti muutama tuttu avokanoottimeloja mukaan. Rannikon melonta on Suomen mittakaavassa suuri ja houkutteleva seikkailu. On silti huomattavasti helpompi innostua lähtemään mukaan, kuin ihan oikeasti istua kanoottiin ja meloa rannikko.

Rannikon melojalle tulee matkaa noin 1300 kilometriä. Vaikka tämä ei ole kilpailu, niin nopein suoritus taitaa olla 26 vuorokautta. Normaali suoritus on 4-5 viikkoa. Keskeytyksiäkin on.

Halusin meloa rannikon yksin. Pitkäkestoinen suoritus on henkisesti vaativa, toinen meloja matkassa voi tuoda hankkeeseen liikaa liikkuvia osia. Tiesin, että pystyn toimimaan tehokkaasti yksin. Ennen kuin aloitin melonnan, harrastin avomeripurjehdusta ja olen ollut yksin merellä viikkokausia. Tulen itseni kanssa toimeen ja tiedän kykyni aika hyvin. Ja ehkä voin sanoa, että tunnen merenkin aika hyvin. Olen myös kohtalaisen kokenut retkeilijä.

Tapani on suunnitella retkeäni mahdollisimman monelta kantilta etukäteen.

Rannikon melonnassa halusin nähdä konkreettisesti matkan pituuden ja hahmottaa mahdollisen reitin ongelmakohtineen. Ostin normaalit autoilijan tiekartat, 1:250 000 ja liimasin niistä kokoon rannikon näkymän. Oli hyvä nähdä reitti yhdellä kertaa. Kolmimetrinen kartta riippui työhuoneeni seinällä. Tunnin melonta on kartalla runsaat kaksi senttiä.

Kahvitauoilla katselin karttaa, ja kuvittelin eri kohtien melontaa. Aika pian löysin pari kolme isoa selkää, joissa joutuisin melomaan useamman tunnin niin, että ranta on yli kilometrin päässä minusta. Muutamaan kertaan melomani Porkkalan selkä toimi hyvänä mittatikkuna. Vastaavia selkiä oli Hangon Läntinen ja pari syvää lahtea Porin eteläpuolella. Jostain syystä Pori kummitteli mielessäni pitkään. Niillä selillä maan puolen ranta jäi kilometrien päähän.

Pitkien selkien ylityksissä riskinä on, että sää ehtii muuttua melonnan aikana. Voi nousta kova vastatuuli, joka jarruttaa melontanopeuden jopa alle puoleen normaalivauhdista. Tunnin parin selkään saattaa kulua aikaa kolme tai neljäkin tuntia. Isoilla selillä voi myös kohdata uteliaan moottoriveneen, joka kurvaa lähelle katsomaan outoa kulkijaa. Vene on jo kaukana, kun kohtaan sen peräaallot. Jos joudun niissä aalloissa pulaan, ei aiheuttaja tiedä siitä mitään, vaan jatkaa matkaansa kohti horisonttia. Ranta kymmenen minuutin melonnan päässä tuntui minusta sopivalta turvamarginaalilta.

Kummasta suunnasta meloisin? Lähtisinkö Torniosta vai Vironlahdelta. Tutkin rannikon tuulitilastoja ja vanha uskomus, että kesällä puhaltaa lounaasta, ei näyttänyt pitävän täysin paikkaansa.
Melon rannan tuntumassa, joten avomeren majakoilta kerätty tilastotieto tuulesta ei vastaa tilannetta rannikolla. Tilastot kertovat 10 metrin korkeudelta mitatun tuulen kymmenen minuutin keskiarvon. Melojan korkeudella tuuli on kevyempää ja taitaa vielä kiertyä rantaan päin.

Retken ajoitus oli hyvin karkea arvio. Matkaa olisi rantoja myötäillen noin 1350 kilometriä. Kuuden kilometrin tuntivauhdilla, 2+2+2 tuntia päivässä, kuluu matkaan muutama tuulipäivä mukaan lukien kuusi viikkoa. Jos alkuun osuu hidastavia kelejä, pitää hyvinä päivinä ottaa vielä yksi kahden tunnin melonta lisää. Viikossa lisätunneilla etenisin sata kilometriä ekstraa.

Jos lähden Torniosta, otan sääriskin. Kevät tulee pohjoiseen vaihdellen. Voisin lähteä Torniosta aikaisintaan Juhannuksesta, että vedet olisivat edes vähän lämmenneet. Jos melontaan kuluu kuusi viikkoa, joudun melomaan pitkät pätkät elokuun puolella, jolloin päivät jo alkavat lyhentyä ja tuulet voimistua.

Tuli mieleen, että voisin tehdä toukokuun puolella viikon melonnan Suomenlahdella Virojoelta länteen kohti Helsinkiä. Sitten osallistuisin sinä vuonna Kuhmon korkeudella järjestettävään Suomi Meloo -tapahtumaan. Sinne menee Helsingistä melojia autoilla. Varmaan saan kanoottini ja itseni jonkun osallistujan matkaan. Saisin kanootin lähemmäs Torniota ja pääsisin sopivasti Juhannuksesta matkaan kohti etelää. Minulla olisi viisi viikkoa aikaa meloa ja olisin heinäkuun lopussa Helsingissä.

Sain Retkimelojien hallitukselta luvan tähän hieman poikkeavaan ratkaisuun: sain luvan meloa retken kahteen suuntaan: lähtisin Vironlahdelta ja meloisin viikon kohti Helsinkiä. Sen jälkeen meloisin Torniosta kohti etelää.

Ensimmäinen etappi olisi tavallaan koeretki, jonka jälkeen ehtisin vielä viritellä kalustoa ja retkivälineitäni muutenkin. Asun Helsingissä ja Suomenlahden vedet ovat tuttuja, se olisi sopivan tuttua seutua loppumatkan etenemiselle.

Jos retken päämatkaan varaamani viisi viikkoa ei riittäisi, niin olisi helpompi keskeyttää rannikolle lähemmäs kotia ja edetä viikonloppuisin pala palalta kohti Helsinkiä.

Voin nyt sanoa, että ratkaisu oli minun retkelleni oikea. Alun melonta Virojoelta opetti paljon. Kokeilin tällä koeretkellä kaasukeitintä ja hyvin nopeasti kävi selväksi, että se oli minulle väärä valinta. Noudattamani perinteinen keittiö ilman pussiruokia, joita sekoitetaan kuumaan veteen, edellytti tasaista, pitkäkestoista tulta. Palasin käyttämääni kehitysmaalieteen, Turbo Stoveen. Sen lisäksi, että siinä oli miellyttävä tehdä aterioita, se lämmitti, kuivatti varusteita ja oli viihtyisä iltanuotio. Polttopuita minulla oli matkassa ja saaret ovat täynnä tuulen katkomia kuivia oksia.

Testimatkalla totesin tarppini, sadepressuni, liian pieneksi. Ehdin suurennuttaa sen Laatuteltassa ennen päämatkaani.

Juhannuksena oli hienoa lähteä Torniosta ja kokea retken uutuus ja jännitys minulle täysin uusilla vesillä. Minua olisi todella harmittanut, jos olisin joutunut melomaan ne vedet pakkopullamaisesti aikataulua loppuun kirien.

Uudella kanootilla en halunnut reissuun lähteä.

Kaikki kalusto, jonka aioin ottaa mukaan,
piti olla sellaista, että minulla on välineistä vähintään vuoden kokemus. Kokeilin useita, valmistajien määritelmän mukaan nopeakulkuisia retkikanootteja.

Ensimmäinen vakava kokeilu oli We No Nah Encounter. Iso, merikelpoinen ja suorakulkuinen kanootti. Ylitin sillä Porkkalanselän molempiin suuntiin ja ongelmia ei ollut. Kanootti kulki hyvin myös kuormattuna, jopa paremmin kuin tyhjänä. Hyvä puoli oli mm. säädettävä penkki, jolla pystyin muuttamaan trimmiä melonnan aikana. Ongelma oli liiallinen suuntavakavuus. Kanootti kulki suoraan, mutta ei ollut minun käsissäni ketterä, kun sitä ominaisuutta tarvittiin. Nopeat suunnanmuutokset aallokossa eivät onnistuneet minun taidoillani. Samoin surffi alas isoa aaltoa navakassa myötäisessä oli hankalaa. Jos kanootin keula nappasi kiinni aallon pohjaan ja alkoi kääntää kanoottia johonkin suuntaan, niin en osannut vastata liikkeeseen, vaan minua vietiin kuin hullua tukasta.

Myin Encounterin ja ostin todella nopean oloisen Bell Magicin. Kanootti oli edelleen suuntavakaa, mutta jo ketterämpi kuin Encounter. Siinä oli myös vähemmän tuulipintaa kuin Encounterissa. Jouduin syksyllä 2006 puuskaiseen n. 16 m/s –tuuleen Magicillä Hankoniemen länsipuolella. Olin melomassa Bengtsåren saareen ja matkalla sinne saarten välissä puikkelehtiessa jouduin pulaan. Kun kova puuska osui kohdalle, en voinut meloa eteenpäin, vaan melaa piti käyttää pitämään kanootti pystyssä. Kanootissa oli viikonlopun retkitavarat, jotka kyllä vakavoittivat sitä jonkun verran. Kokemus oli raju ja vaikka selvisin tilanteesta kuivin jaloin, päätin hylätä tämänkin ehdokkaan.

Olin jo päättänyt, että melon rannikon tulevana kesänä 2007, joten oli aikamoinen kynnys todeta edellisenä syksynä, että Magic oli minun taidoillani tälle reissulle väärä väline. Sitten muistin, että Welhonpesällä on myymättä koekäytössä ollut Bell Northstar kuitukaksikko. Soitin tammikuun alussa Juhani Holmille ja kysyin, vieläkö Northstar on kaupan. Olihan se ja sovin heti puhelimessa, että ostan sen.

Kanootti oli minulle tuttu. Olin suositellut sitä mm. Erä-lehden kanoottitestiin havainnollistamaan, mitä saa, kun maksaa yhdestä kanootista kahden kanootin hinnan. Kanootti oli testin ylivoimainen voittaja, mutta testaajien mielestä se oli liian kallis ja kuitumateriaali on arka huonolle kohtelulle.
Menin Welhonpesään ja pojat kaivoivat kinoksesta punaisen Northstariin ja nostivat sen sisään myymälään. Kauhistuin: kanootti oli maannut kyljellä pihalla ja maan puoleinen parras oli ihan suora. Olin tehnyt kaupat banaanista. ”Kyllä se siitä oikenee” Holmin Juha lohdutti.

Ja oikeassa oli. Kanootti oikeni, mutta edelleen se oli kaksikko. Soitin ystävälleni Lauri Hoville ja kysyin, voisiko hän muokata Northstarista soolon. Lisäksi toivoin, että siihen tehdään uudet poikkipienat, jotka ovat vähän kaarevat. Niiden varaan pingotetut keula- ja peräpressu muotoutuisivat sopivasti hieman kaarelle. Halusin, että sadevesi ja pärskeet valuvat mereen eivätkä jää kannelle lillumaan.
Sain hyviä neuvoja

Leiripaikoista paras neuvo oli, että Pohjanlahdella ja varsinkin Perämerellä voi kivikkoisilla seuduilla pystyttää teltan hätätilassa säännöllisin välimatkoin olevien kalastussatamien laiturille.
Yleensä löysin leiripaikan, kun alkoi olla sen tarve. Jos joku sääntö minulla oli, niin Perämerellä ja Pohjanlahdella leiriydyin aina ohitettuani niemen kärjen. Kärjet olivat usein tyrskyisiä ja jos oli vastatuulta, niin se voimistui kärjen kohdalla. Oli mukavampi lähteä aamulla niemen suojassa helppoon keliin.

Muutenkin katsoin leirit niin, että huonossa kelissä pääsisin jatkamaan matkaa edes vähän. Muutaman kerran olin tässä huolimaton ja molemmilla kerroilla jäin seuraavana päivänä kovan tuulen vuoksi saareen. Toisella kerralla jouduin odottamaan tuulen laantumista kaksi yötä. Suojainen ranta oli vain runsaan kilometrin päässä. Edellisen illan tyynessä se olisi ollut minulle kymmenen minuutin melonta.

Kolmiomuotoinen tarppi, jonka olin teettänyt Laatuteltassa, oli loistava matkakumppani. Se suojasi sateelta ja tuulelta. Lisäksi sain leirini sen taa piiloon. Jos vastapäätä oli mökki tai veneväylä ohitti leirini läheltä, sain tarpin suojassa poltella rauhassa kehitysmaaliettäni herättämättä sen suurempaa huomoita. Uusikaarlepyyn kohdalla tarppi maksoi itsensä näkösuojana.

Illalla leirin editse meni veneellinen humalaisia nuoria, jotka tasavarmasti olisivat tulleet tekemään tuttavuutta kanssani. En juuri silloin ollut ryyppyseuran tarpeessa. Kun jätin kanootin muutaman kerran pidemmäksi aikaa oman onnensa nojaan, niin käärin sen tarpiin huomaamattomaksi, vihreäksi pökkelöksi.

Melojen kohdalla sain hyvän vinkin: ”Älä ota suurilapaisia meloja, ota meloja, joilla jaksat meloa kuukauden joka päivä aamusta iltaan”

Tätä noudatin lapojen kohdalla, mutta en varren muotoilun. Otin mukaan upouuden tuplamutkavartisen melan. Tuplamutkan idea on, että alakäden ranne pysyy kohtisuorassa melan varteen nähden. Ranne ei rasitu, eikä pikkurilli ja nimetön joudu turhaan venymään alakäden puolella.
Hyvä neuvo oli myös mielen hallinta. Kun meloo huonossa kelissä, alkaa pelätä kaatumista. Jos huono keli vaan jatkuu, alkaa jo odottaa kaatumista ja lopulta alistuu ja antaa kanootin kaatua.

Kun tämä oli minulle kerrottu, osasin varautua hankalassa paikassa mielen liikkeisiin. Jos aloin huolestua liian isossa aallokossa. Pysähdyin hetkeksi ja annoin kanootin nousta ja liikkua aalloilla omaa tahtiaan. Näin, että kanoottini selviää aallokosta ja vielä kun otin rauhassa muutaman kulauksen vettä, oli mieli rauhaisa ja pystyin jatkamaan matkaa.

Matkan varrella saatu apu. Yksinäinen meloja ei vaikuta kovin vaaralliselta. Ihmiset pysähtyivät mielellään juttelemaan ja sain useammankin saunakutsun.

Päivärytmini oli aika vakio. Olen aamu-uninen. Heräsin kyllä aina kuuntelemaan klo 7:50 säätiedotuksen merenkulkijoille, mutta sen jälkeen otin vielä reilun puolen tunnin nokoset. Meloin kahden tunnin jaksoissa. GPS piippasi kolmen kilometrin välein, noin joka puoles tunti ja muistutti juomatauosta.
Ensimmäinen maatauko oli lyhyt ja napostelin jotain. Seuraava oli jo tunnin ruokatunti ruokalepoineen ja sitten meloin vielä kolmannen kaksituntisen.

Yleensä illaksi tuli tyyntä ja jatkoin melontaa, kunnes kohdalla osui houkutteleva leiripaikka. Tai hankalalla seudulla, kun kohdalle osui ylipäätään leiripaikka. En ollut tehnyt etukäteen suunnitelmaa leiripaikoista. Avokanootin eteneminen on niin keleistä kiinni ja matka niin pitkä, että mielestäni ei ollut varaa kuormittaa itseään jonkun välietapin saavuttamisen vuoksi.

Rantauduin klo 20-22 ja nukkumaan pääsin parin tunnin puuhastelun jälkeen. Sama kaksi tuntia meni aamulla aamiaiseen ja leirin purkuun.

Mitä opin?

Kuuntele luontoa, säätä ja itseäsi.
Suunnista huolellisesti ja ennen kaikkea kuuntele itseäsi. Matka on niin pitkä, että on ihan turha repiä eteenpäin. Kova tuuli oli oikeastaan ainoa, joka oli peruste rokulipäivälle. Hyvällä säällä olisi ollut hyvä kuivatella varusteita ja lepäillä, mutta silloin oli myös paras keli meloa.

Olen maatalon poika. Maalla ei kuntoilla tai lämmitellä ennen kuin aletaan heinäntekoon tai puun kaatoon. Tehdään rauhallisesti ja niin, että saadaan aikaan. Samaa noudatan pitkän matkan retkimelontaani.

Tietysti seurasin etenemistäni suhteessa talvella tekemääni karkeaan aikatauluun. Aika hyvin pysyin suunnitellussa. Olin varautunut tarvittaessa kiristämään tahtia lisäämällä aamusta tunnin pari lisää melonta-aikaa, mutta en sitä tarvinnut.

Matkan aikana rutiinit nopeuttivat leiripuuhia ja kunto nousi huimasti melonnan aikana. Alkumatkasta päivämatkat olivat reilusti alle 40 kilometriä, loppumatkalla melkein joka päivä oli yli neljäkymmentä.

Melo Suomen rannikko. Et pety.

Sivuteiden kulkijoiden äänenkannattaja.

2 kommenttia :

  1. Kiitos mukavasta tekstistä, se on maanläheistä ja ymmärrettävää tämmösille putkiaivoillekin =) Voisin joskus kokeilla avokanoottia itsekin - kyllä sen vielä teen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Avokanootti on yllätyävän hankala, mutta uskollinen kaveri. :)

      Poista

Kiitos kommentista. Vastaan, kunhan huomaan kommentin. Jos on kiire, laita email suoraan tai vaikka Facebookin kautta mulle.